Take it easy!

Mulla on ihan selkeästi ongelma. Ongelma on se, etten osaa pysähtyä. Pää kolmantena jalkana ja kieli vyön alla paahdan aamusta iltaan menemään. Oli vapaa- tai työpäivä mä olen kengät jalassa tai ainakin tosi levoton jo seitsemän aikaan aamulla. Johonkin pitäisi päästä tai jotakin pitäisi ainakin tehdä. Mä en osaa vaan olla ja nauttia. Jos joskus sellanen ihme tapahtuu, että satun sohvalla makaamaan kintut kohti kattoa, pitää siitä ottaa ihan kuva kun on niin ihmeellistä vaikka sen pitäsi ihan normaaliin elämään kuulua. Mä käyn ihan ylikierroksilla. Mulla on pino lukemattomia lehtiä lipaston päällä koska en ehdi niitä mukamas lukea. Tai en muista milloin olisin avannut telkkarin, en muka ehdi. Tai jos huomaan, että kello on jo seitsemän illalla, lamaannun kun ei tässä nyt muka enää mitään ehdi.

Mitä ihmettä mä oikeen kiirehdin? Mihin mulla on kiire? Miksi en ehdi? Mä teen kuitenkin pääsääntöisesti pelkkää päivävuoroa töissä. Mä jumppaankin aamuisin joten iltapäivät pitäsi olla aikaa täynnä. En tajua mihin aika haaskaantuu.

Mikä neuvoksi miettii hän!

Oon miettiny mistä tää hoppuilu mahtaa johtua. Ihan aluksi kun aloitin projektin niin pyyhälsin koko ajan jossain. Yritin varmaan väistellä tilanteita joissa saattaisin ratketa vanhoihin tapoihin. Yritin kai opettella uusia tapoja sillä lailla. Silloin mulla oli vaiheita jolloin jumppasin hullunlailla vaikka kolme tuntia peräkkäin tai pari settiä päivässä, yleensä seitsemänä päivänä viikossa. En mä silloin pienentynyt yhtään sen nopeammin mutta jotenkin olen ajatellut, että niin oli silloin hyvä. Kun sitten lopetin ryhmäliikunta tunneilla pomppimisen ja sali tuli kuvioihin niin saatoin silti treenailla kahdesti päivässä ja siihen vielä joku lenkki kaupan päälle. Sittemmin tahti on rauhoittunut noin kuuteen kertaan viikossa, ei tuplajumppapäiviä. Kaikki tavat on aina siinä hetkessä tuntunut oikealle ja hyvälle. En ole osannut hahmottaa kokonaisvaltaista tilannetta ja sitä miten päätön hilluminen vaikuttaa muuten elämään ja kehitykseen. Tosi paljon olen viime aikoina miettinyt, että miten tätä pulmaa alkaisin purkamaan ja aloitin ihan siitä, että tietoisesti vähennän salikertoja neljään kertaan viikossa. Uskon, että kun teen neljä kunnon treeniä viikossa kuuden puolitehoisemman sijasta kehitys voi olla jopa parempaa. Lepopäivät on tärkeitä ja niistä aion jatkossa pitää kiinni. Opettelen myös nauttimaan jouten olosta. Luen ne lukemattomat lehdet ja makaan sohvalla. Opettelen uudestaan. Ennen tein niin kuitenkin aina. Tänään olin jo ylpeä itsestäni kun töiden jälkeen iski taas se olo, että mitä nyt? Mihin sitten? Mitä seuraavaksi? Vaimensin kysymykset ja kipitin kotiin, hetken pyörin levottomasti, menin sohvalle ja nukuin päiväunet ennen kuin lähdin mihinkään.

Viime viikko oli ensimmäinen viikko kun tein "vain" neljä treeniä. Jokainen treeni tuntui hyvältä ja pystyin jokaiseen antamaan täyden panoksen! Oli hiton vaikeaa "luopua" parista jumppa kerrasta. Tämä viikko oli viime viikon kaltainen, treeni kulki hyvin ja tänään on viikon kaikki treenit tehty. Hyvä fiilis, vielä vähän outo kun ajattelen viikonloppua ilman salia. Kestää toki hetken ennen kuin uuuteen rytmiin tottuu ja aika näyttää mitä se tekee kropalle. Mä uskon, että hyvää. Ensi viikon jälkeen mieli on tässä rytmissä jo ihan erilailla mukana!

Mä en luultavasti jää mistään paitsi jos välillä pistän aivot oikeesti narikkaan ja vaan hengitän ;) Se, että haluan löytää elämään tietynlaisen rentouden ei poista sitä, että olen aamuihminen ja aamuisin on kiva jumppailla ja viikonloppu aamupäivät on kiva kuluttaa haahuillen kirppiksillä, kahviloissa ja kaupoilla. Olen sen sorttinen, että haluan puuhailla kaikenlaista mutta haluan saada kaikki osat suloiseen tasapainoon. Se onnistuu sillä, että opettelen ja ajattelen. Haluan eroon kaikesta turhasta stressistä mikä liittyy siihen minkä kokoinen olen tai pitääkö vielä laihtua tai milloin voi syödä palan pullaa tai milloin ei. Elämä on arjen ja juhlan yhteensovittamista. Juhlan jälkeen koittaa aina arki. Mullakin on vaan tää yksi elämä elettävänä. Miksi ihmeessä haaskaan sitä murehtimalla turhaan siitä mille näytän tai paljon painan. Aivan varmasti mua kiinnostaa pitää itsestäni ja kunnostani huolta mutta en halua enää ottaa turhia paineita tästä kaikesta. Mikä määrä stressihormoonia mun sisällä viliseekään kun pingotan jotain koko ajan. Mä olen päättänyt nyt opetella rennompaa otetta tähän elämään.

Tän aamun kyykkyminä :D

Tää on toinen pulma josta en pidempää puhetta pidä mutta en vieläkään ymmärrä mun oikeaa kokoa. Tossa kuvassa näytän ihan erilaiselle kuin mitä mun aivot väittää kun katson peilistä! Kuvat on siitä hyviä että ne herättää mut todellisuuteen. En mä mikään valtava enää ole. Ihan kivan näköstä, ihan tavalliseksi ihmiseksi.

Tää posti on täynnä ihan pelkkää spontaania ajatuksen juoksua aiheesta jota olen mielessäni miettinyt. Olen saattanut osittain pohtia samoja asioita aiemminkin mutta nyt vasta todella mulla on sellainen tarve, että asialle on tehtävä jotakin. Mä annan tälle elämälle mahdollisuuden. Mä aion nauttia ja heittäytyä!

Ja muka niin kiireinen minä ei ole mahapostia saanut aikaiseksi vieläkään mutta se tulee kyllä kun lopetan tän jatkuvan sivuluisussa huitelemisen! 

Mahamaistiaisia...! Hassua että maha menee tollee montulle makoillessa!

Vaikka kuvakulma on eri niin muutos on huima!

Palataan näihin mahajuttuhuin pian!

On muuten viikko enää töitä ja sitten ois viikko kesälomaa! Kivoja suunnitelmia ja sitä juhlaa loman alkajaisiki jo järkätty! Kivaa :) Niin loman loppuun ois sitten luvassa myös juoksuhommia kympin naisen tahtiin! Jipii ja jaiks :D